Tuki surutyöhön sairaalassa ja sen jälkeen

Jos sinä olet itse tai läheisesi kanssa käymässä läpi myöhäistä keskemenoa, sinulle on kaksi tärkeää viestiä:

Et ole yksin.

Menetyksestä voi selvitä.

 

Läheiset ja ystävät

Monesti läheiset ja ystävät ovat tärkeä tuki myöhäisessä keskenmenossa. Monissa sairaaloissa on tapaamishuoneita, joissa menetetyn lapsen vanhempien perheet voivat kohdata surun yhdessä jo sairaalassa oleskelun aikana.

Keskiraskauden keskenmeno on ollut perinteisesti vaiettu aihe, ja siihen on liittynyt helposti häpeää. Asenteet ovat onneksi muuttuneet pikku hiljaa. Silti asiasta kertominen ei ole välttämättä helppoa. Monet kuitenkin kokevat kertomisen helpottavana: sen myötä saa mahdollisuuden määritellä omin sanoin, mitä on tapahtunut. Kertominen myös antaa läheisille mahdollisuuden auttaa ja tukea. Usein käy ilmi, että lähipiirissä on myös muita vastaavaa kokeneita, asia ei vain välttämättä ole koskaan tullut aiemmin esiin.

 

Ammattilaisten tuki

Monesti on hyödyllistä saada myöhäisen keskenmenon jälkeen tukea myös surutyön ammattilaisilta. Monissa sairaaloissa on käytettävissä sairaalapastori, psykiatrinen sairaanhoitaja tai psykologi. Tukea voi löytyä myös työterveyshuollon, neuvolan tai oma terveyskeskuksen kautta.

 

Vertaisyhteisöt

Vertaisyhteisöt ovat hyvä kanava purkaa tuntemuksia ja tulla ymmärretyksi. Niissä toiset ovat kokeneet samankaltaisen tai jopa ihan samanlaisen menetyksen kuin sinä. Myöhäiseen keskenmenoon liittyviä yhteisöjä Suomessa ja maailmalla ovat mm.:

Sairaalassa kerätyt muistoesineet

Muistoesineiden kerääminen sairaalassa esim. valokuvien, käden- ja jalanjälkien tai talteen leikattujen hiuskiehkuroiden muodossa auttaa monesti menetyksen kohtaamisessa ajan myötä. Monet vanhemmat kokevat, että ne auttavat kohdistamaan surua. Monissa sairaaloissa kätilöt tekevät kortteja, joihin he painavat lapsen jalan- ja/tai kädenjäljet. Valokuvia voi ottaa itse tai pyytää sairaalan henkilökuntaa ottamaan. Valokuvien tallentamisessa kannattaa olla huolellinen, etteivät ne päädy tahattomasti kenenkään sivullisen silmiin. 

 

Lapsen kohtaaminen

Jos päätät nähdä menetetyn lapsen, kohtaamiseen kannattaa ottaa aikaa ja rauhaa. Minuutit tai tunnit lapsen kanssa ovat ainutkertaisia.

Mikäli olette yksityisessä huoneessa, lapsi voidaan usein tuoda luoksenne niin pitkäksi aikaa kuin haluatte. Monilla osastoilla on myös tapaamishuoneita, jotka voidaan rauhoittaa kohtaamiselle. Lasta saa myös koskettaa - mitä vain, mikä tuntuu oikealta ja tarpeelliselta.

 

Myöhemmin luodut muistoesineet

Muistoja voi luoda myös sairaala-ajan jälkeen, ja ne voivat olla avuksi aivan yhtä lailla kuin sairaalasta mukaan saadutkin. Esimerkiksi lapselle jo hankitut varusteet, tietyssä maljakossa olevat kukat, raskausaikana kuunnellut kappaleet tai tietyllä pöydällä palava kynttilä voivat auttaa käsittelemään surua. Mikäli lapsesta on olemassa valokuva, siitä voi teettää taitelijalla tyylitellyn piirrosversion, jota on usein helpompi pitää esillä myös muiden nähden kuin valokuvaa. Monet vanhemmat hankkivat myös koko ajan mukana kulkevia muistoja lapsesta, kuten koruja tai jopa tatuointeja.

 

Pidättäytyminen muistoista

Joillekin vanhemmille ajatuskin muistojen luomisesta ja menetetyn lapsen kohtaamisesta ja pitämisestä esillä arjessa on sopimaton ja väärän tuntuinen. Tämä valinta on aivan yhtä perusteltu ja ansaitsee yhtä paljon kunnioitusta kuin aktiivinen sureminenkin. Vain menetyksen kohdanneet itse voivat tietää, mikä on oikea tapa kohdata menetys.

Muistojen luominen

Hautausjärjestelyt ja seremoniat

Yhteistuhkaus

Useimmissa sairaaloissa myöhäisessä keskenmenossa syntyneet lapset tuhkataan oletuksena yhteistuhkauksessa. Joissakin sairaaloissa yhteistuhkattaville sikiöille järjestetään myös siunaus. Lapselle voi myös pyytää omaa siunaustilaisuutta, vaikka muuten päädyttäisiinkin yhteistuhkaukseen.

Tuhkat haudataan hautausmaalla muistolehtoon, ja joillakin hautausmailla on erityinen lastenlehto. Muistolehtoon on mahdollista saada lapselle muistokyltti.

Paras lisätietolähde järjestelyiden suhteen on sairaalapastori. Seurakuntayhtymä koordinoi niiden etenemistä.

 

Omat hautausjärjestelyt

Jos vanhemmat niin haluavat, lapsen hautauksesta voi myös huolehtia itse. Silloin lapsi voidaan haudata esimerksiksi sukuhautaan tai kotiseurakunnan hautausmaalle. Tällöinkin paras keskustelukumppani järjestelyiden aloittamiseen on sairaalapastori.

 

Muistoseremonia

Usein surutyötä auttaa, että lapsen menettämistä saa käsitellä jonkinlaisessa seremoniassa. Jos yhteistuhkauksen liittyy siunaustilaisuus, siihen voi osallistua yhdessä muiden lapsensa menettäneiden vanhempien kanssa. Tuhkauksen jälkeen tuhkien hautaukseen voi usein mennä mukaan saattamaan.

Jos lapselle järjestetään oma siunaustilaisuus tai vanhemmat päättävät vastata hautajaisjärjestelyistä itse, siunaustilaisuuden osallistujat ja kulun voi päättää kokonaan omien ajatusten mukaan.

Vaikka ette päättäisikään järjestää lapselle omaa siunaustilaisuutta, hänelle voi myöhemmin järjestää muistotilaisuuden läheisten ja ystävien kesken. Se tarjoaa muillekin lasta ympäröineille ihmisille kuin vanhemmille mahdollisuuden muistaa odotettua lasta esimerkiksi kynttilöillä, kukilla tai esityksillä.

Siunaus- tai muistotilaisuuden voi järjestää kauankin jälkikäteen, jos se alkaa tuntua tarpeelliselta. Ei ole tavatonta, että lapselle on järjestetty tilaisuus kymmeniä  vuosia hänen kuolemansa jälkeen.

 

Lapsen nimeäminen

Monet antavat myöhäisessä keskenmenossa menetetylle lapselle nimen. Tämä voi auttaa surutyössä: kun lapsella on nimi, hänestä puhuminen tulee helpommaksi sekä vanhemmille että lähiympäristölle. Jos valittu nimi ei ollut käytössä vielä raskausaikana, se voidaan julkistaa muille muistoseremoniassa.

Surun SÄVYT ja TOIPUMINEN

Lapsen menetyksestä aiheutuva suru ja järkytys ovat voimakkaita. Akuutista surusta ja järkytyksestä selviytyminen kestää usein kuukausia, eikä suru lopu useimmilta lapsensa menettäneiltä koskaan. On kuitenkin todennäköistä, että ajan mittaan myöhäisen keskenmenon kokeneidenkin elämä palaa hyväksi ja mielekkääksi.

 

Surun oireet

Monet lapsen menettäneet vanhemmat ovat kertoneet kokeneensa joitain seuraavista tunteista:

  • Epäusko ja "miksi juuri minä" -tunteet

  • Suru, joka purkautuu itkuna

  • Menetyksen ja tyhjyyden tunne

  • Syyllisyyden tunne, vaikka tiedostaakin, ettei ole itse aiheuttanut myöhäistä keskenmenoa

  • Häpeä, esim. siitä että toivottua lasta ei tulekaan vaikka hänestä oli jo ehditty kertoa lähiympäristölle

  • Vaikeus kohdata raskaana olevia naisia ja vastasyntyneitä lapsia

  • Viha ja pettymys

  • Tarve puhua tapahtuneesta jatkuvasti tai vaieta siitä täysin

  • Masennus ja väsymys

  • Unihäiriöt, joko jatkuva nukkuminen tai unettomuus

  • Lamaantuneisuus ja keskittymishäiriöt, vaikeus selvitä arjesta

 

Trauma

Myöhäinen keskenmeno on melkein poikkeuksetta myös trauma: onnellinen odotus vaihtuu äkkinäisesti menetykseksi ilman että siihen ehtii varautua. Sairaalassa tai lähipiiriltä saatu tuki usein lieventää syntyvää traumaa, ja vanhempien elämässä olevat muut kuormittavat tekijät taas voivat syventää sitä.

Lapsen menettämisessä erityistä on, että se tyypillisesti ravistelee perusturvallisuuden tunnetta. Lisäksi vanhemmat joutuvat usein käsittelemään syyllisyydentunnetta siitä, etteivät pystyneet suojelemaan lasta.

Posttraumaattisen stressin tunnistaa voimakkaasta tarpeesta välttää tapahtumaan liittyviä asioita, ihmisiä ja paikkoja, sekä siitä että traumaattinen kokemus silti pyrkii väkisin esiin esimerkiksi unissa tai välähdyksinä. Lievimmilläänkin trauma kuitenkin aiheuttaa helposti voimakkaan tuntuisia oireita, sillä se aiheuttaa fyysisen reaktion jossa osa aivojen toiminnoista vaimenee tai menee pois päältä keskittääkseen energian hengissä säilymiseen. Esim. sosiaalisista kohtaamisista ja luovasta ongelmanratkaisusta vastaavat aivoalueet voivat hetkellisesti olla poissa käytöstä, ja pelon ja turvattomuuden tunteesta vastaavat toiminnot taas yliaktiiviset.

Mikäli traumaoireet tuntuvat pitkittyvän tai hankaloittavan elämää, yksi mahdollinen ratkaisu on etsiä lyhytaikaista traumaterapiaa.

 

Surun vaiheet

Perinteisessä suruajattelussa surun kulku on usein jaoteltu vaiheisiin, esimerkiksi  shokkivaiheeseen jota leimaa usein kieltäminen tai yllättävät reaktiot. reaktiovaiheeseen eli tapahtuman myöntämiseen ja tilanteen haltuunottoon, käsittelyvaiheeseen eli surun erilaisten muotojen ja tunteiden kohtaamiseen sekä sopeutumisvaiheeseen jossa suuntaudutaan eteenpäin. Nykyään kuitenkin ajatellaan yhä enemmän, että vaiheiden eteneminen on erittäin yksilöllistä niitä saattaa esiintyä limittäin tai päällekkäin tai eri järjestyksessä.

Niinpä nykyään surua ajatellaan enemmän joukkona erilaisia reaktioita, joiden voimakkuus vaihtelee aaltomaisesti. Välillä jo helpottaa, ja sitten suru voi taas lyödä päälle uudesta näkökulmasta intensiivisenä. Suruun liittyy usein kehollisia tuntemuksia, ja se on aina sosiaalista, jollakin tapaa yhteydessä toisiin ihmisiin. Käänteentekevää surukäsityksessä on ollut sen huomaaminen, että menetyksessä surijan kiintymyssuhde menetettyyn henkilöön ei lakkaa vaan enemmänkin muodostuu uudelleen erilaisena.

Mitä pidemmälle suruprosessissa pääsee, sitä tärkeämmäksi vanhemmille tulee usein uusien positiivisten kokemusten hankkiminen, vaikkapa uudenlaiset harrastukset tai toisten vastaavan kokeneiden kohtaaminen ja auttaminen vertaistukiryhmissä.

 

Parisuhde ja surutyö

Oma kumppani on usein se ihminen, jonka kanssa tapahtunutta käy eniten läpi. Monesti myös toisen lähellä oleminen fyysisesti auttaa. Usein tapahtuneella on parisuhdetta tiivistävä vaikutus.

Joskus voi myös käydä toisin päin - kumppani voi kokea menetyksen eri tavalla tai käsitellä sitä eri välineillä ja eri tahtiin, ja lapsen menetys voikin olla uusien ristiriitojen lähde. Avoimuus ja keskusteleminen auttaa, vaikka se voi tuntua haastavalta.

 

Surun käsittelytavat

Jokainen suree itselleen luontaisilla tavoilla, ja tärkeintä selviytymisessä onkin tunnistaa, mikä tapa tuntuu itselle parhaalta. Surun työstämisen tavat luokitellaan usein seuraaviin kategorioihin, jotka myös esiintyvät usein yhdessä tai sekoittuneina:

  • Tunnekäsittely: Surutyö keskittyy tunteisiin, niiden jakamiseen ja työstämiseen

  • Toiminnallinen käsittely: Suru muuttuu toiminnaksi - surija paneutuu järjestelyihin, vertaistoimintaan, liikuntaan ym.

  • Luova käsittely: Suru muuntuu valokuviksi, taideteoksiksi, lauluiksi, teksteiksi jne.

Monet myöhäisen keskenmenon kokeneet kokevat voimakasta tarvetta selvittää, miksi lapsen menetys tapahtui. He saattavat etsiä vastauksia vimmaisesti, ja tämä voi joskus tuntua läheisistä tai terveydenhuollon ammattilaisista jopa oudoksuttavalta. Modernissa raskausmenetysten hoidossa kuitenkin ajatellaan, että tarve vastauksiin on luonnollinen ja perusteltu, ja että varsinkin mahdollisten myöhempien raskauksien kannalta voi olla tärkeää löytää tueksi terveydenhuollon ammattilainen, joka tukee vastausten etsimisessä ja omistajuuden ottamisessa omasta hyvinvoinnista.

Kuten edellä jo sanottiinkin, useimmat myöhäisen keskenmenon läpikäyneet kokevat hyötyvänsä keskusteluavusta. Sitä voi lähteä etsimään jo heti sairaalaassa esimerkiksi psykiatriselta sairaanhoitajalta tai sairaalapastorilta, kotiuduttua esim. terveyskeskuksen tai työterveyshuollon kautta tai myöhemmin, kun asia pyrkii jostakin syystä pintaan.

Menetetyn lapsen vanhemmuus

Myöhäisessä keskenmenossa menetetyn lapsen vanhemmat kokevat yleensä itsensä vanhemmiksi myös menetyksen jälkeen. On siis ratkaistava, miten vanhemmuutta voi toteuttaa käytännössä, kun lapsi on poissa ja näkymätön ympäristölle.

 

Muistomerkki tai muistoesineet

Mikäli lapsella on hauta tai muistokyltti, vanhemmilla on luonteva paikka käydä tervehtimässä menetettyä lasta ja käsitellä surua. Usein tuntuu hyvältä viedä haudalle kukkia, kynttilöitä tai leluja.

Jos muistomerkkiä tai -kylttiä ei ole, muistelupaikan voi perustaa esimerkiksi kotiin. Mitkä tahansa lapseen liittyvät muistoesineet voivat muodostaa sellaisen: valokuvat, jalanjälkikortit, lapselle hankitut tarvikkeet, lapsesta muistuttavan väriset tai -muotoiset esineet jne. jne.. Niiden läsnäolo auttaa muistamaan, ja niiden ympärille voi perustaa lohduttavia rituaaleja.

 

Merkkipäivät

Lapseen liittyvät merkkipäivät ovat monesti kivuliaita vanhemmille. Tällaisia voivat olla syntymän ja kuoleman vuosipäivä, laskettu aika tai äitienpäivä sekä yleiset perhejuhlat kuten joulu. Monesti auttaa, jos niiden aikana tekee jotain konkreettista menetettyyn lapseen liittyen. Joku julkaisee äitienpäivänä lapsen menetystä muistelevan kuvan ja tekstin sosiaalisessa mediassa, toinen käy lapsen syntymäpäivänä laskemassa vesille kaarnaveneen tai kelluvan kynttilän. Kolmas lahjoittaa merkkipäivinä rahaa hyväntekeväisyyteen lapsen nimissä.

23.9. on valtakunnallinen kuolleiden lasten muistopäivä. Silloin järjestetään tapahtumia ympäri Suomea, ja sosiaalisessa mediassa on ryhmiä, joihin voi liittyä muistelemaan menetettyjä rakkaita yhdessä muiden vanhempien kanssa.

 

Perhe ja ystävät

Lapsensa menettäneen perheen sukulaisilla ja ystävillä on menetystä seuraavina kuukausina ja vuosina tärkeä tehtävä vanhempien tukemisessa vanhemmuudessa. Lapsensa menettäneitä vanhempia voi auttaa merkkipäivinä konkreettisilla muistamisilla, vaikkapa tuomalla kukkia, tarjoutumalla lähtemään mukaan lapsen muistomerkille tai viemällä nämä kahville. Kaikkein tärkeintä on usein kuitenkin pitää menetetty lapsi mukana puheissa, mieluiten nimeltä mainiten. Usein menetettyä lasta ympäröi hiljaisuuden muuri. Se tekee menetyksen jälkeisestä arjesta vanhemmille paljon raskaamman kuin on tarpeellista.

Uusi raskaus?

Uutta raskautta voi terveydenhuollon ammattilaisten ohjeiden mukaan yrittää, kun molemmat pariskunnasta tuntevat olevansa siihen valmiita. Valmius on monimutkainen kysymys, koska myöhäisen keskenmenon jälkeen raskauteen liittyy yleisesti pelon ja ahdistuksen tunteita.

Joillakin naisilla pelko helpottaa uuden raskauden aikana siinä vaiheessa, kun he tuntevat lapsen liikkeet. Monesti myöhäisen keskenmenon kokeneet saavat uuteen raskauteen neuvolasta ylimääräistä tukea ja seurantaa. Toistuvia keskenmenoja on vain yhdessä prosentissa kaikista raskauksista.

Useimmat vanhemmat kokevat voimakkaasti, että mahdollinen uuden raskauden myötä syntyvä lapsi ei korvaa menetettyä lasta. Menetetty lapsi tuntuu korvaamattomalta ja ainutkertaiselta, ja myöhemmät sisarukset ovat hänestä täysin erillisiä.